Moikka! Musta ei olekaan kuulunut pitkään aikaan. Ei ole ollut innostusta kirjoittaa. En oikein osannut enää päättää, mitä asioita haluan julkisesti jakaa. Enkä oikein tiennyt, mistä edes aloittaa. Nyt minulle kuitenkin tuli eteen aihe tai oikeastaan vaan palo päästä jakamaan jotain oman elämän pieniä oivalluksia.
Arki on mennyt taas liiankin nopeaa eteenpäin. Välillä se ahdistaa, kun en osaa pysähtyä, odottaa sitä pientäkään hetkeä. Vielä kesän alussa minulla oli kolme avointa suunnitelmaa syksylle ja seuraavalle lukuvuodelle. Niistä yksi oli opiskeluvaihtoon lähtö. Tiesin, etten näitä kaikkia kolmea suunnitelmaa tai enemmin unelmaa pystyisi toteuttamaan yhtäaikaa. Päätin silti puskea voimalla eteenpäin joka suuntaan ja katsoa, mihin päin elämä veisi.
Kesän vietin tukka putkella töissä. Tein elämäni ensimmäisen kesän lähihoitajan sijaisuutta. Kesätyöt olivatkin aika iso järkytys ja shokki. Koin olevani ihan peukalo keskellä kämmentä. Oma kokemattomuus oli aika nujertavaakin. Mokat ja epäonnistumiset tuntuivat maailmanlopuilta ja työ kovin raskaalta, kun en aikaisemmin ollut koko kesää tehnyt vuorotyötä. Kesän kuluessa kävin läpi jo alan vaihtamisen ja koulun keskeyttämisenkin. Silti palasin elokuun alussa kouluun, miettien, ettei minusta ole tähän työhön, mutta käyn nyt tämän tutkinnon loppuun. Selailin salaa yliopistojen tarjontaa ja katselin Vakava-kokeen edellisen haun aineistoja miettien, että ehkä minusta olisi sittenkin enemmän lastentarhanopettajaksi.
Syksyllä myös vaihtoasiat eivät edenneet toivotulla tasolla. Lukihäiriön vuoksi englannin kurssi oli edelleen kesken ja kesätöiden jälkeen oman ammatitaidon arvostus niin pohjalla, etten uskaltanut laittaa hakupapereita vetämään. Jänistin jo toistamiseen ja ajattelin, että nyt ei ehkä kuitenkaan ole sen aika (ainakaan vielä). Pelotti liikaa. Myös haaveet omasta perheestä kariutuivat syksyn myötä. Muutto uuteen kivaan asuntoon sai myös miettimään tulevaa korkeakoulujen yhteishakua. Voisiko minusta olla kätilöksikään, jos en pärjää edes lähihoitaja. Eikä uusinta muutto heti joulun jälkeen tuntunut kivalta idealta, kun Tampereelle ei kätilöksi voi hakea kuin keväisin. Tuntui musertavalta, että ne vaihtoehdot, mitä itse olin omalle elämälleni ajatellut eivät edenneet. Junnasin paikoillaan ja yritin selvitä mielenterveys ja psykiatrian opinnoista edes hyväksytysti läpi masentumatta itse siinä sivussa. Pistin kuitenkin paperit vetämään kätilön valintaan ajatellen, etten siinä kuitenkaan mitään voi hävitäkään.
Rupesin käymään taas vanhan seurakuntani nuorten toiminnassa, kun en sitä kaivattua uutta seurakuntayhteyttä opiskelupaikkakunnaltani etsinnöistä huolimatta ollut löytänyt. Raamattua lukiessa kuitenkin jotain kolahti hyvin hyvin pitkästä aikaa. Samalla koulussa alkoivat sisätautikirurgian simulaatiot harjoittelua varten. Vaikka olin saanut mielestäni kiinnostavan harjoittelupaikan, minulla ei ollut suurtakaan intoa harjoittelua kohtaa. Simulaatiot kuitenkin muuttivat kaiken. Kun seurasin ruudulta muiden tekemistä, ymmärsin, että olin koko kesän vaatinut itseltäni aivan liikaa. Eivät muutkaan muistaneet heti millä maskilla happea annetaan tai mitä lääkkeitä saa antaa boluksena ja mitä infuusiona. Tärkeitäkin asioita voi ja saa opetella edelleen. Eikä tällä alalla (jos millään) tulla valmiiksi koskaan.
Pääsin loman jälkeen aloittamaan harjoittelun sisätaudeilla. Vaikken erikoissairaanhoidossa läheskään kaikkea osaa ja tiedä, olen helpottunut sillä rankan kesän jälkeen osaankin perusasioita yllättävän paljon. Eikä hoitajan hommatkaan enää tuntuneet niin kamalilta kuin kesällä. Ymmärsin, että työssä kuin työssä täytyy ostata huolehtia myös omasta jaksamisestaan aloittaen, vaikka niistä riittävistä yöunista. Jo ennen harjoittelua kätilön hommat alkoivat taas kiinnostamaan enemmän ja ajattelin vielä sekä syksyn että seuraavan kevään hauissa yrittää.
Viime raamiksen jälkeen, minulle tuli aika levollinen olo, siitä että asiat ovat menossa oikeaan suuntaan, vaikkei se suunta olekaan mikään minun keväällä tekemistä vaihtoehdoista, enkä sitä suuntaa edes itse tiedä. Asioilla, kun on tapana järjestyä ja pääasia taitaa olla kuitenkin se, että tässä on ihan hyvä juuri nyt. Eikä se maailma siihen kaadu, etteivät kaikki haaveet edes toteutuisi. Elämällä on kuitenkin paljon anettavaa ja vielä enemmän sellaisia asioita, joita en osaa edes itse ajatella tai haaveilla. Voin tarttua eteen tuleviin tilaisuuksiin ja elää niitä ja haikalla vähän vähemmän sellaisten vaihtoehtoisten suunnitelmien perään, joiden ei ole edes välttämättä tarkoitus toteutua. Haluaisin oppia elämään tätä hetkeä varten enkä valmiiksi jotain suunniteltu, joka ei välttämättä koskaan edes toteudu.
En tiedä kirjoitanko tänne enää. Jos kirjoitan, en tiedä, koska. Kesän aikana kirjoittelin toista blogia, joka käsitteli muita aiheita. Jos joku vielä tähän blogiin eksyi ja haluaa käydä lukemassa sitä, voin linkata sen myöhemmin tänne.
